Laconian tapaus

Laconian tapaus oli toisen maailmansodan aikainen tapahtuma Atlantilla, jossa joukkojenkuljetusaluksen torpedoinut sukellusvene ryhtyi auttamaan veden varaan joutuneita, ja joutui tämän johdosta itse lentohyökkäyksen kohteeksi. Tapahtuman seurauksena Saksan sukellusvenelaivaston komentaja Karl Dönitz kielsi hyökkäysten uhrien auttamisen.

Tapahtumien kulku

RMS Laconia noin vuonna 1921.

RMS Laconia oli brittiläisen Cunard White Star -yhtiön matkustajalaivasta joukkojenkuljetusalukseksi muunnettu laiva. 20 000 tonnin kokoinen alus oli varustettu kansitykeillä, syvyyspommeilla ja kaikuluotaimella. Syyskuussa 1942 Laconia oli matkalla Atlantilla mukanaan yhteensä 2 732 henkeä: noin 80 siviiliä, 268 brittisotilasta, noin 1 800 italialaista sotavankia sekä 160 puolalaista vartiosotilasta.

Saksan Kriegsmarinen sukellusvene U-156, joka oli ollut partioimassa Afrikan rannikolla päällikkönään kapteeniluutnantti Werner Hartenstein, havaitsi aluksen 12. syyskuuta. Yön pimeydessä kello 22 sukellusvene hyökkäsi ja laukaisi kaksi torpedoa, jotka molemmat osuivat ja upottivat Laconian vajaan kahden tunnin kuluttua, puoli tuntia ennen keskiyötä. Muutamat italialaiset vangit väittivät, että Laconian vankityrmien ovia ei avattu torpedojen räjähdettyä ja että ulos murtautuneet vangit ammuttiin.

Laukaisun jälkeen Hartenstein komensi aluksensa pintaan ja lähestyi uppoavaa laivaa aikomuksenaan ottaa ylempiä upseereja vangiksi. Yllätyksekseen saksalaiset kuulivat veden varaan joutuneiden huutelevan italiaksi ja Hartenstein huomasi virheensä: alus ei ollut joukkojenkuljetustehtävissä, kuten hän oli luullut. U-156 hälytti muita aluksia apuun ja ryhtyi auttamaan Laconian matkustajia. Hartenstein lähetti yleisen englanninkielisen hätäkutsun, jossa ilmoitti ettei hän hyökkää auttamaan tulevia aluksia vastaan. Sukellusveneen kannelle pelastettiin parisataa henkeä, ja saman verran väkeä oli hinaukseen otetuissa pelastusveneissä. Alus pysytteli koko ajan pinnalla auttaakseen.

Vara-amiraali Dönitz yllättyi kuultuaan Hartensteinin auttamispäätöksestä, mutta lähetti paikalle lisäapua: kolme sukellusvenettä ja Vichyn Ranskalle kuuluvia, punaisin ristein varustettuja laivoja. Kahden vuorokauden kuluttua paikalle saapuivat saksalaiset U-506 ja U-507, sekä italialainen Cappelini. Pelastettuaan mahdollisimman monta mereen jäänyttä sukellusveneet suuntasivat kohti paikalle lähetettyjä ranskalaislaivoja.

Seuraavana päivänä 16. syyskuuta Ascensionin saarelta partioimassa ollut yhdysvaltalainen B-24 Liberator -pommikone havaitsi sukellusveneet, joiden kansille oli levitetty Punaisen Ristin liput. Hartensteinin signaloi koneelle ja pyysi lisäapua. Koneen kapteeni luutnantti James D. Harden kääntyi takaisin pyytäen lisäohjeita tukikohdastaan. Harden sai käskyn upottaa sukellusveneet huolimatta pelastetuista. Kone palasi ja hyökkäsi pudottaen pommeja ja syvyyspommeja. Yksi pommeista osui hinattaviin pelastusveneisiin. Sukellusveneet painuivat pinnan alle ja kannella olleet sadat pelastetut jäivät jälleen veden varaan. Paikalle samana päivänä purjehtineet ranskalaislaivat onnistuivat kuitenkin pelastamaan noin 1 100 ihmistä. Kaikkiaan noin 1 500 ihmistä selvisi Laconialta ja runsaat 1 200 menehtyi.

Seuraukset

Tapauksen jälkeen Saksan sukellusvenelaivaston komentaja amiraali Dönitz kielsi sukellusveneitä auttamasta uhrejaan, mistä syystä häntä syytettiin sodan jälkeen sotarikoksista Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä. Dönitziä ei kuitenkaan rangaistu sotarikoksista Yhdysvaltain Tyynenmeren laivaston komentajana sodan aikana toimineen amiraali Nimitzin kerrottua todistajanlausunnossaan yhdysvaltalaisten sukellusveneiden toimineen pitkälti samanlaisten ohjeiden mukaisesti Tyynellämerellä.

Pelastustyöhön omasta aloitteestaan ryhtynyt kapteeniluutnantti Hartenstein sekä koko hänen miehistönsä kaatuivat maaliskuussa seuraavana vuonna syvyyspommien tuhotessa heidän aluksensa Barbadoksen vesillä.

Katso myös

• Heinz-Wilhelm Eck